Maine coon:
Laivakissasta sohvanvaltaajaksi

Rodun historiaa

Rotu on lähtöisin Yhdysvalloista, ja sitä kutsutaan Yhdysvaltain omaksi kotikissaksi.
Rotu on Koillis-Yhdysvalloissa rannikolla sijaitsevan Mainen osavaltion nimikkokissa. 

Maine coonien alkuperästä kerrotaan monenlaista tarinaa. Yleisin on uskomus, jonka mukaan
rotu olisi saanut alkunsa kissan ja pesukarhun (racoon) risteytyksestä. Tätä on aikoinaan perusteltu kissan tuuhealla ja usein raidallisella hännällä. Tällainen risteymä ei kuitenkaan ole mahdollinen.

Toisen tarinan mukaan rotu olisi saanut alkunsa kuudesta Ranskan kuningattaren Marie Antoinetten Yhdysvaltoihin lähettämästä pitkäkarvaisesta kissasta. Tarinan mukaan kuningatar olisi suunnitellut vallankumouksen aikaan pakoa Yhdysvaltoihin, ja olisi lähettänyt lemmikkinsä muiden ylellisten arvotavaroidensa kanssa edeltään. Kuningattaren pako ei kuitenkaan koskaan onnistunut, ja Yhdysvaltoihin lähetetty omaisuus katosi vähin äänin, kissoineen päivineen.

Nykytiedon mukaan rotu on kehittynyt vuosikymmenten saatossa Yhdysvaltain rannikolla ja satamakaupungeissa, minne laivoilla eri puolilta maailmaa matkanneet merimiehet ovat tuoneet monivarpaisia ja pitkäkarvaisia kissojaan. Englantilainen kapteeni Charles Coon oli yksi heistä. Hänen laivakissansa risteytyivät paikallisten kissojen kanssa, aina kun Coonin laiva pysähtyi satamaan. Kapteenin tunteneet ihmiset alkoivat puhua yleisesti "Coonin kissoista", missä pörröturkkisia kissoja myöhemmin syntyikään.

Pitkäkarvaisuutta ja suurta kokoa pidettiin viehättävänä, ja tällaisia kissoja suosittiin lemmikkeinä. Ensimmäistä kertaa maine coon mainitaan kissarotuja käsittelevässä kirjassa vuonna 1861. Siinä esitellään mustavalkoinen maine coon nimeltään Captain Jenks of the Horse Marines. Maine cooneja käytettiin alkuun ahkerasti kissanäyttelyissä, 1800-luvun lopulla. Toukokuussa 1895 New Yorkissa järjestetyissä kissanäyttelyissä näyttelyn parhaana palkittiin ruskeatabby maine coon naaras nimeltään Cosie. Varsinainen kasvatustyö aloitettiin Yhdysvalloissa 1950-luvulla. Suomeen ensimmäinen cooni tuotiin vuonna 1989.




Luonne ja ulkonäkö

Maine coonit ovat kooltaan suuria kissoja. Niillä on pitkät raajat, häntä ja selkä, mikä korostaa kissan kokoa. Puolipitkäkarvainen turkki on omiaan lisäämään näyttävyyttä. Kissalla on tuuhea häntä ja kauluri, muutoin turkki on lyhyempi. Kissan turkki on ollut alkujaan helppohoitoinen, sillä ulkokissoja on ollut harvoin aikaa kampailla. Näyttelyiden myötä yhä tuuheampi ja untuvaisempi turkki on yleistynyt, mikä lisää kissan omistajan työtä.

Maine coon voi olla melkein minkä värinen tahansa. Naamioita kissalla ei kuitenkaan sallita.
Yleisin ja perinteisin väri on ruskeatabby. Kissat ovat ilmeikkäitä. Korvat ovat suuret ja niiden päässä sijaitsevat rodulle ominaiset tuuheat korvatupsut. Kuono on vahva ja nenä leveä. Pyöreä otsa saa kissan näyttämään hieman pöllömäiseltä. Kasvattajat suosivat kissoja,
jotka näyttävät vakavilta. Puhutaan coonien omasta ilmeestä.

Ilmeestään huolimatta rotu on sydämellinen ja ystävällinen. Kissat ovat usein hyvin
seurallisia, ja ne seuraavat omistajiaan ympäri taloa, katsellen kotitöiden tekoa. Ison kissan
hellyyskohtaus on monille coonien omistajille tuttu kokemus. Kissa puskee ja purisee, nousee rintakehän päälle ja vaatii omistajansa kaiken huomion. Osa kissoista on kovia juttelemaan, kujertaa ja sirkuttaakin. 

Maine coonit pitävät koirista, jos ovat tottuneet niihin jo pentuna, ja ovat saaneet hyviä kokemuksia. Ulkoilu on kissoille tärkeää, ja ne viettävät mielellään aikaa verkotetulla parvekkeella tai ulkotarhassa. Coonin voi opettaa myös ulkoilemaan valjaissa. Ilman valvontaa ja vapaaksi kissaa ei tule päästää, sillä se rohkeana kissana olisi onnettomuuksille altis ja lähtisi helposti tuntemattomien matkaan. Hyvänä metsästäjänä kissa myös harventaisi lintujen määrää. Coonit pitävät vedestä ja leikkivät vesikupillaan mielellään.

Rosefizz Krestä "Felicia" viihtyy lasitetulla terassilla. (kuva: Jasmina Salo)


Terveys

Maine coon -rodun haasteena ovat erilaiset sydänsairaudet. Yleisin niistä on HCM (hypertrophic cardiomyopathy), joka aiheuttaa sydänlihaksen paksuuntumista. Rodussa esiintyy myös äkkikuolemaan johtavia, usein täysin yllättäen tulevia sydänkohtauksia.

Kasvatuksessa käytettäviä kissoja suositellaan ultraamaan läpi kasvatuskäytön, muutaman vuoden välein. Sydänultran rinnalle suositellaan dna-testiä, joka kertoo alttiuden yhteen sydänsairauden muotoon. Geenivirheitä, jotka aiheuttavat sydänsairauksia saattaa kuitenkin olla kymmeniä.

Tunnollinen testaaminen on viime vuosien aikana parantanut maine coonien tilannetta. Etenkin nuorella iällä, noin 2-3 vuoden iässä puhkeavat sydänsairaudet ovat pikkuhiljaa vähentyneet. Sen sijaan myöhemmällä iällä puhkeaviin sydänsairauksiin ei nuorena tehdyillä testeillä ole juuri vaikutusta. Tiedän useita kissoja, joiden HCM dna -testi on ollut N/N, ja ultrattu sydän täysin terve 2-3 -vuotiaana. Tästä huolimatta kissa on menehtynyt 7-8 vuoden iässä, joko äkilliseen sydänkohtaukseen, tai jonkin aikaa oireilleeseen HCM:n. Tämä ei kuitenkaan vähennä testauksen tärkeyttä.

Toinen rodun taakka ovat lonkkaviat. Kaikkien kasvatukseen käytettävien kissojen lonkkia suositellaan röntgenkuvattaviksi. Lonkkaviat (hip dysplasia) ovat vähentyneet kuvauksen myötä, ja ovat oman kokemukseni mukaan harvinaisia niissä suvuissa, joissa lonkat kuvataan.

Kaupalliset laboratoriot tarjoavat cooneille SMA-dna-testiä. SMA (spinal muscular atrophy) aiheuttaa lihasten heikkoutta ja sairastuttaa kissan vakavasti. SMA-testi auttaa poistamaan taudin kantajat kasvatuksesta.

Muilta osin maine coonit vastaavat terveydeltään kotikissaa. Esimerkiksi kissoilla yleiset munuaissairaudet saattavat puhjeta myös iäkkäämmällä coonilla. Kissan terveyteen vaikuttavat perimän lisäksi elämäntavat, kuten ruokinta ja mahdollinen stressi. Ylipainoa kannattaa välttää, vaikka iso kissa komea olisikin.

Sydämeltään terveet maine coonit ovat usein pitkäikäisiä. Suomessa asuu muutamia lähes 20-vuotiaita yksilöitä. 15-vuotiaita löytyy runsaasti.

Monivarpainen maine coon

Kissoilla on yleensä 18 varvasta, joista viisi kummassakin etutassussa, ja neljä takatassuissa. Kun kissalla on useampia varpaita, kutsutaan sitä monivarpaiseksi (polydactyl).
Monivarpaisuus on luonnon muovaama erikoisuus, josta ei ole haittaa kissalle. Ensimmäiset maininnat monivarpaisista kissoista löytyvät 1800-luvun kirjallisuudesta. Monivarpaisuutta
on myös muilla lajeilla, kuten koirilla, marsuilla ja siipikarjalla. Tavataan sitä ihmisilläkin.

Monivarpaisuutta esiintyy pääasiassa maatiaisilla ja kotikissoilla, sillä monen rodun standardi kieltää ylimääräiset varpaat. Näin monivarpaisuus on karsittu kasvatuksessa, jos sitä on rodussa koskaan ilmennyt. Rotukissoista maine coonit ja pixiebobit ovat ainoita rotuja, joissa monivarpaisuutta hyväksytään, ainakin osassa kattojärjestöjä. Monivarpaisten maine coonien kasvattajia on vähän, mutta he ovat omistautuneet säilyttämään tämän piirteen rodussa. Jotta pentueeseen syntyy monivarpaisia pentuja, tulee ainakin toisen vanhemman olla monivarpainen.

Sanotaan, että aikoinaan jopa 40 prosenttia maine cooneista olisi ollut varustettu ylimääräisillä varpailla. Varmuutta tästä ei ole, sillä varsinaisia tutkimuksia aiheesta on tehty vähän. On kuitenkin helppo uskoa, että monivarpaisuus on ollut rodun alkuaikoina nykyistä yleisempää. Maine coonit ovat syntyneet laivakissojen perillisinä, ja laivoissa suosittiin isotassuisia ja monivarpaisia kissoja. Niiden uskottiin pärjäävän paremmin liukkaalla ja keinuvalla laivan kannella. Monivarpaisten kissojen uskottiin myös tuovan laivalle onnea. Edelleen monivarpaisia kissoja kutsutaan yleisesti laivakissoiksi. 

Kissan tasapainoon ylimääräisillä varpailla ei ole vaikutusta, eikä monivarpainen kissa ole
tavallista kissaa kummempi kiipeilijä. Erikoisuutta selvittäneissä tutkimuksissa on todettu, ettei monivarpaisuutta aiheuttava geeni vaikuta muutoin kissan luustoon, hermoihin tai lihaksiin. Kasvattajat kuitenkin suosittelevat, ettei kahta monivarpaista kissaa pennutettaisi keskenään. Pawpedsin esittelemissä tutkimuksissa tälle ei kuitenkaan nähdä estettä.

Monivarpaisuus voi ilmetä kissalla kahdella tapaa. Harvinaisempi on tassu, jossa ylimääräinen varvas sijoittuu tassun sisäreunaan, ikään kuin peukaloksi. Yleisemmässä tassun mallissa ylimääräinen varvas tai varpaat ovat tassun ulkoreunassa. Kissalla saattaa olla ylimääräisiä varpaita vain etutassuissaan. 

Monivarpaisen kissan kynsien leikkauksesta on huolehdittava säännöllisesti, jotta kynnet eivät kasvaisi liian pitkiksi. Kissan sukutaulussa monivarpaiset kissat tunnistaa vapaaehtoisesta P-kirjaimesta.

teksti: Anne-Pauliina Rytkönen
(tekstin osittainenkin kopioiminen on kielletty)
kuvat: Maija Kauppila


lähteet: Pawpeds, TICA
That Yankee cat, the maine coon (Marilis Hornidge 2002)
Maine coon cats (Carol Himsel Daly, Karen Leigh Davis 2006)

Yhteystiedot

Anne-Pauliina Rytkönen
rosefizz@gmail.com

Instagram: rosefizz
#rosefizzcattery